Silmänkääntövankila

Tajusin eilen, että voisin kotoa kävellä katsomaan linnan juhlille jonottavaa pönäkkää juhlaväkeä. Se tajuaminen oli hyvin lattea hetki. Ajattelin itseni kadunkulmaan, kylmissään värjöttelevien tavisten keskelle tuijottamaan jonona saapuvia limusiineja, joista merkittävät kansalaiset tuntemattomine kasvoineen astuvat ulos ja yrittävät olla katsomatta meihin päin, jotka lapsenkaltainen hymy kasvoillamme kuiskimme toisillemme kuka mistäkin autosta saapuu. Luulemme tuntevamme heidät, nimiä, ilmeitä, ehkä pelkkiä television uutiskuvasta tuttuja eleitä ja tapoja liikkua, ja me kuvittelemme tosiaan että tunnemme. He eivät katso meihin.

Sitten ajattelin itseni kotiin, nojatuoliin kahvikupposen ääreen lukemaan kirjaa. Se tuntui paremmalta, jos ei täydelliseltä vaihtoehdolta tietenkään. Saatan tietenkin myös hyperventiloida peilin ääressä. Eihän sitä koskaan ennalta tiedä, mitä ilta tuo tullessaan.

Minulle itsenäisyys on aina liittynyt hyvin läheisesti yksinäisyyteen. Ne ajat, jotka elämässäni olen ollut itsenäisimmilläni, olen myös ollut yksinäisin; tämä tuntuu toistuvan kuin keinulaudan liike. Jos olen parisuhteessa, ratkaisuni ovat kollektiivisia, olen onnellinen; jos olen eronnut, yritän luotsia itsekseni eteenpäin, olen yksinäinen. Nykyisin, mikä ei ehkä ole täältä suoraan selvinnyt, mutta elo/syyskuisen problemointini mahdollisesti selittää, olen taas itsekseni. Olen hyvä saamaan parisuhteita päätökseen. Tahattomasti, tietenkin, mutta ne päättyvät karikolle kirnahtavan valtamerilaivan päättäväisyydellä ja fuusio, symbioosi, mikä lieneekään, hajoaa ja tilalle astuu itsenäisyys. Ja pieni, harvaan asuttu maaläiskä jossain tundran rajalla pitää taas astetta tiukemmin rajojaan kiinni päästämättä ketään sisälleen. Se ei tiedä miksi niin tekee; ehkä sille on opetettu itsenäisyyden olevan hyvä asia, ja se on kuuliainen koira jolle kepiniskut ovat paljon kertoneet. Se muistelee aikaa, jolloin oli kiinni läntisessä naapurimaassa, ja se muistelee aikaa jolloin raja toiseen suuntaan puuttui, ja ennen kaikkea se viinahuuruissaan juhlii niitä väkivaltaisia hetkiä, jolloin rajaviivat on vedetty ja se on jäänyt itsekseen. Yksikseen. Toki sen suhteet aiempiin kumppanuksiin ovat muodollisen hyvät; syyskuussa se huomasi keskustelleensa kaikkien entisten kumppaniensa kanssa puhelimitse, sähköpostitse ja tekstiviestitse kolmen vuorokauden ajan melkein yhtäjaksoisesti, eikä koko aikana kenenkään muun. Mutta koska on itsenäinen (ja tässä vaiheessa kirjoittaja on jo kadottanut vertauskuvansa ytimen, hän ei muista mikä enää on se, jota hän esimerkkinä käyttää), se tietää, ettei rajoja saa enää ylittää. Muodollisuudet, ymmärrättehän. Raja on piikkilangoin vuorattu ja kovin kolkko. Ajatuksiinsa uponneena se lämmittää kattilallisen glögiä.

Hyvää itsenäisyyspäivää.

Olen yhtäkkiä välimuoto. En ehkä muille. En sinulle, vaikka tiedän mitä ajattelet juuri nyt. Mutta itse tunnen itseni avaraksi; avatuksi, ja yhtä lailla olen pieneksi kiveksi kurtistunut entinen ihmisolento, jokseenkin tahdoton mutta haluava, enimmäkseen yrittämätön mutta johonkin uskova. Olen lähivalo usvassa, ja mahdoton.

Kuutisen vuotta sitten raapustelin päiväkirjamaiseen ruutuvihkoon seuraavaa:

"Innostun aina järjettömästi kaikista omituisista jutuista... niinkuin nyt tänään nettipäiväkirjoista. Törmäsin virtuaaliyliopiston päiväkirjakurssilla Suomen blogilistaan, joka johti blogspotiin... ja Silmänkääntövankilaan. Seuraakohan tästä oikeasti mitään hyvää? Ajankäytöllisesti? Koulutöitä ajatellen, puhumattakaan kirjoitusprojekteista? Ja entä sitten koko systeemin nimi, kannattiko? Huolestuttaa ja samaan aikaan kiehtoo ihan älyttömästi."

Kuuden vuoden kuluttua nykyhetkestä olen 38-vuotias. Melko pian siis, ajatellen sitä miten nopeasti aika on juossut. Ehkä pian olisi aika miettiä mitä haluaa tehdä isona, vaikka toisaalta; onko ihmisestä pakko tulla "jokin"? Onko oltava jokin määriteltävä päätepiste, johon hän tähtää aikansa, kunnes sen saavutettuaan alkaa harmaantua kuin maatuva käpy? Minä olen loputtoman pessimistinen asioiden tavoittelemisen suhteen: jos ihmisellä on vaihtoehtona tavoitellako haluamaansa vai ei, sanon suoraan: älä hullu tavoittele. Petyt vain. Mutta jos tytär joskus kysyy asiasta, kiellän näin väittäneeni. "Kaunokirjallisuutta se vain, tyttöseni." Ja sitähän tämä, hamaan ikuisuuteen.

Olin viimeksi dokumentaarisesti faktuaalinen persoona vuonna 2003. Nyt on jäljellä enää kadunkulmasta kipinää iskevä kuskiton bussi, joka päin torivilinää on kaasu hirressä puskemassa. Ketään häiritsemättä istun takapenkillä ja katselen, kuinka näyttötaulu strobona vilkkuu: "Pysähtyy stannar".

Siellä toisessa kaupungissa arkielämäni tuudittui kuin lapsen joka kätkyessään keikkuu, millä tarkoitan biojätteistä eroon hankkiutumista: sekakuonaan vain. Mutta ans olla kun saavuin pääkaupunkiin. Johan minua hiillostetaan taholta jos toiseltakin, että kaikki maatuvahkoksi laskettava on kerättävä erikseen muusta jätteestä. Jonkinlaiseen, ilmeisesti kaupasta hankittavaan, itsekseen maatuvaan säkkiin vielä. Ja heitettävä biojäteastiaan ulkosalla, mitä saaplaria? Halussani olla yhteisöä miellyttävä pääkaupunkinlainen minä sitten hankin sellaisia maissitärkkelyspussukoita, keräilinpä niihin kilttinä suodatinpussit, banaaninkuoret, homeiset leivät ja muun tyypillisen - - about kaksi viikkoa. Sitten napsahti. Vaikka vain joka neljäs kerta lihasmuisti viskoi ruuantähteen sekaroskiin, niin hirveää syyllisyyttä sieltä biopussin suunnalta silti aina syöksähti sieluun. Se tuntui vaativan minulta hirveästi. Se käski olemaan kierrättävä ekoihminen, enkä edes tiedä miksi! Ja siksi napsahti, ja voi miten suurta tyydytystä tuottikaan muutaman päivän ajan kumota kaikki roska sinne samaan sankoon. Oli kuin silloin ennen Turussa, ja onnenkyyneleeni poskilla hoosiannaa solisivat. Sinne menivät, kahvinpuruni. Parin huumaisen onnenpäivän jälkeen avasin vapisevin sormin uuden biopussukan, ja nykyisin välimme ovat suht ok. Kunhan muistan kerran viikossa pitää aidosti turkuhenkiset biopoistopäivät.

Entä miksei täällä kerätä lasi- ja peltipurkkeja? Niitä tottuneesti kasasin tiskipöydälleni isot vuoret, kunnes sitten niiden kanssa taiteilin takapihan jätepisteeseen eräänä kevätsateisena marraskuun iltana ja mitä näin: no, en mitään sellaista mitä olisin toivonut ja sekajätteeseen menivät nekin. On tämä ihme kaupunki, helvata soi.

Henkisen jätteen sentään voin kierrättää tänne verkonreunaan kuten aina ennenkin. Ylistetty olkoon jne.

Minulla on valokuvia kahden tietokoneen kovalevyllä, kymmenillä cd-levyillä, muutamalla muistitikulla, tukevissa pahvisissa valokuvalaatikoissa, vähemmän tukevissa levähtäneissä kenkälaatikoissa, ikimuinaisissa valokuvaamon taskuissa negatiiveineen, tuoreemmisa pahvitaskuissa ilman negatiiveja, kirjekuorissa, minigrip-pusseissa, seinillä ja ovissa, kirjojen ja vihkojen välissä, ja lopulta, tärkeimpänä, hyllyllisessä albumeja. Minulle valokuvat ovat oleellinen asia. Elämäni ei hahmottuisi ilman valokuvia; kun toinen vanhemmista valokuvasi työkseen koko lapsuusaikani, ei ole ihme, että kameroiden, negatiivien, albumien ja pelkkien valokuvapinojen läsnäoloon tottui ja kasvoi kiinni. Sain ensimmäisen oman kamerani joskus 80-luvun alussa. Se oli puoliantiikkinen nahkakuorinen laatikko, joka otti näpsäköitä neliön mallisia kuvia, ja jonka negatiivit olivat valtavan suuria, melkein olisivat kuvista käyneet nekin. Myöhemmin sain Konica AF3 -merkkisen täysautomaattisen pokkarin, joka oli siunattu poikkeuksellisen hyvällä optiikalla. Sen erityisominaisuuksiin kuului taivaan hahmottaminen kauniin syvänsinisenä aina. Nykyään saa hikoilla järkkäreilläkin, että saa taivaasta muuta kuin räikeänvalkeaa, mutta se Konica osasi hommansa. Hyvä kamera muutenkin. Sen virittimestä katkesi jousi keväällä 1999 juuri kun olin ottamassa kuvaa Kirstistä, mikä kuva siis jäi ottamatta, ja tämän koommin turhautuneena pengoin vanhempieni kaappeja, kunnes löysin 60-luvulta periytyvän Pentax Spotmaticin parilla vaihdettavalla objektiivilla. Pyyhkäisin laitteistosta pölyt, aloin opetella valotusaikojen ja aukkokokojen merkityksiä ja huomasin kykeneväni ottamaan ihan uudenlaisia kuvia. Harjoitus teki puolilahjakkaan amatöörin, ja joissakin 2000-luvun alun kuvissani on selkeää yritystä, muutama onnistuminenkin. Kuvasin keskimäärin puolitoista filmirullaa kuussa melko säännöllisesti, mikä alkoi yhtäkkiä tuntua kovalta rahanmenolta siinä vaiheessa kun olin opiskelijoitunut ja siirtynyt Euroshopper-elämänlaatuun. Aktiviteettini valokuvaajana hiipui, ja kun taitoa ei ylläpitänyt, kuvien laatukin heikkeni. Vuoden 2003 albumini on jotenkin kumman väsynyt. No, ei se tainnut kovin pirteä vuosi olla muutenkaan, etten sillä. Pentax saattoi välillä viettää pitkiä aikoja hyllyllä, se alkoi kerätä pölyä jälleen. Onneksi se ei sisällä paristoja, jotka unohdettuna vuodattaisivat happonsa - Pentax on täysmekaaninen. Digikamerat saapuivat lähipiiriini. Tai no, olinhan testaillut yhtä jo vuonna 1997, (mm. tämän levyn kannessa esiintyvä kissakuva on otettu tuolloin Fuji-merkkisellä paristosyöpöllä) mutta varsinaisesti digikameroita ei kukaan omistanut ennen kuin joskus 2004 niitä alkoi olla kaikilla. Itse en ollut vakuuttunut. En kuvien laadusta, enkä, Pentaxiin ja siihen kuuluviin huipputason objektiiveihin tottuneena, laitteiston mahdollisuuksista ylipäätään. Joulukuussa 2005 lopulta kuitenkin sorruin. Marssin Anttilaan asiantuntija-apu mukanani ja valitsin hyllystä näppärännäköisen ja -hintaisen Sonyn Cybershotin. Yhtenä ostoperusteena oli mahdollisuus kiinnittää kameraan lisäobjektiiveja, mutta toistaiseksi tämä on jäänyt hyödyntämättä. Vaan ehtiihän tässä. Pian neljä vuotta olen Sonylla kuvannut ja olen edelleen tyytyväinen. Linssi on hyvä, manuaaliominaisuudet kerrassaan riittävät ja tietyistä rajoituksista tietenkin huolimatta kamera jaksaa edelleen toisinaan yllättää sillä mihin kykenee. Peruspokkarihan tuo vissiin on, mutta vaikka sitä täysautomaattinakin mainostettiin, olen ottanut noin 15.000:sta nappaamastani kuvasta arviolta 8 niitä automaattiominaisuuksia käyttäen. Pentax roikkui mukana kesään 2007 asti, mutta sitten se seuraava filmi kehityksen jälkeen kerta kaikkiaan jäi ostamatta ja, vaikka kamerassa sinällään ei vikaa olekaan, epäilen josko tuota enää käyttöön otan. Digijärkkäriin laajentaminen on luonnollisesti edessä vielä, mutta niin kauan kuin Cybershot riittää ikuistamaan elämäni hetket, ihmiset, havainnot ja maisemat, se saa hankkimistaan odottaa.

En tiedä miksi kerron kaiken tämän. Valokuvaaminen on ollut minulle jonkinlainen elämän itsestäänselvyys aina, albumien kokoaminen, niiden paraatipaikalla kirjahyllyssä säilyttäminen. Kuukausi sitten järjestin läksiäisiä luonani Turussa, ja jossain vaiheessa vieraat uppoutuivat albumieni antimiin ilman eri kehotusta. Ne taidettiin kaikki katsella läpi. Kaikki oman aikuisikäni elämänvaiheet, kodit, ihmissuhteet, ystävät, lomat, arjet, kissat, kaupungit, maaseutu ja lopulta lapsikin, joka valtaa albumien kertoman tarinan yhtäkkiä ja hetkeksi aikaa melko kokonaisvaltaisesti.

Ajattelin kipeimpiä albumista löytyviä kuvia tänään. Ne ovat niitä, joissa ihminen katsoo suoraan kameraan ilman yritystä, ilman pyyntöä poseerata, yllätettynä mutta silti pysähtyneenä, ja hymyilee, ei pakotettua, ei kameralle tarjottua hymyä vaan kuvaajalle kameran takana. Niitä kuvia on kaikista niistä, joiden kanssa on joskus viettänyt yhteistä elämää. Ei montaa, koska sellaisissa hyvissä hetkissä on kamera harvoin ollut läsnä, ja jos onkin, sen hetken on mieluummin käyttänyt toisin kuin kuvaamalla. Mutta kuitenkin. Nekin ovat kaikki albumeissa.

Ja kaikki ne mielettömän lämpimät kesät, joita ei muuten muistaisi kun ne sekoittuisivat kaikkiin muihin taakse jääneisiin kesiin.

Monet ihmiset muistan heistä ottamieni valokuvien kautta.

Kuu kuin kolikko jossain itäisen Helsingin kerrostalojen välissä. Se luikkii katsetta pakoon kun kävelen Helsinginkatua Kallioon päin. Katselen sitä veden yli, kuuta, ja yritän muistella mikä vesialue välillemme jää. Ei kai tämä Töölönlahtea voi olla? Ja tietenkin se on, Linnunlaulun huvilat heijastuvat veden vavahtelevaan pintaan, ja juna, tarpeeksi kauan kun odottaisin, menisi sellainenkin pohjoiseen. Saisi hyvän kuvan jos kamera olisi mukana. Harkitsen. Kallio, Alppila, Vallila. Yritän opetella mitä eroa on kaupunginosilla, yritän opetella mikä missäkin sijaitsee, mikä minkäkin suhde on ympäröiviin alueisiin, missä kulkevat kaupunginosien rajat. Käännyn Sturenkadulle, ohitan Linnanmäen, jossa maailmanpyörä näyttää pääkallolta kuun valaistessa sen kyljen kylmäksi. Katuvalot ovat täällä oransseja kaikki. Helsinki on oranssi, ja kuukin on, ne heijastelevat väriä toisilleen kuin viestittäisivät olevansa ystäviä. Ykkösen ratikka liukuu kuin aave ohitseni. Olenko niin kaukana jo? Onko aamu jo niin pitkällä - minä kun luulin ehtiväni kotiin vielä, takaisin ennen kuin pitää uudestaan nousta, unettomuuteni lähes loppuun lääkinneenä. Mutta paluumatka on pitkä...

En tiedä missä olen. Tai tiedän, jopa tarkalleenkin, näen alueen satelliittikuvana, jota voisi hiiren pyörällä zoomata edestakaisin. Mutta en tiedä olenko Alppilassa, Vallilassa, jossakin täällä on Harju. En kai voi olla enää Kalliossa, Sörnäisiin on matkaa, jossain pohjoisessa siintävät Pasilan valot. Olen sillalla, allani monta kaistaa tyhjää matkalla tätä pienempiin paikkoihin. Jos hyppäisin, leijuisin. Mutta vain nyt, vain juuri tällä hetkellä kun selkääni silittävä kuu tekee minusta painottoman ja kaikki lämpöisistä sängyistään nousevat ihmiset naksauttelevat rankojaan ottaakseen uuden päivän vastaan. He ovat olemassa edelleen, heidän sydämensä lyövät, he eivät ole uniinsa eksyneet, eivät toisiinsa paiskautuvissa autoissa lyhyttä aikaansa täällä päättäneet. Rusentuvaan teräkseen ja lasiin. Ilmassa ei vielä tuoksu pakokaasu. Vain sähkö tuntuu värähtelynä, tässä kaupungissa jylläävät voimat. Istun kadulle, nojaan selkäni sillan kaiteeseen ja yritän nukkua. Ehkä lopulta tähtitaivaan alla minä onnistun siinä.

Tänään opastin intialaisen näköisen eksyneen salkkuherran oopperan nurkilta Humalistonkadulle, ja vielä kaksi viikkoa sitten en edes tiennyt että Helsingissäkin on Humalistonkatu! (Turussa on, nimittäin, keskustassa, sen varrella ovat kaikki kämät baarit rivissä) En ole kauheasti ehtinyt kaupunkia katsomaan vielä, mutta on toki ollut hetkiä, sykähdyttäviäkin. Itse asiassa toissa iltana, kun kävelin Mannerheimintietä kotiinpäin, oli kosteaa ja hämärää, kadun valot saivat lehmusten viimeiset lehdet palamaan keltaistaan, ratikat kolistelivat ohi suuntaan jos toiseenkin ja kaikki kadulla sillä hetkellä kävelevät näyttivät joko onnellisilta tai haaveilevilta, minä huomasin: on tämä aika hieno kaupunki kyllä. Oli elämää ja liikettä, ja minä huomaan, toistaiseksi ainakin, pitäväni kovasti siitä. Turussa kun katsoi ikkunastaan ulos, näki ehkä joskus oravan. Jos näki, sekin yleensä kuoli kun sitä jäi katsomaan.

Oli minulla aihekin tänään. Oli se eilenkin, ja sinä päivänä sitä ennen ja viikkoina muutamina. Se asia, jonka mainitsin jokin aika sitten: syy siihen, miksi minä ihan tosissani olin lyömässä Silmänkääntövankilalle pistettä, oli hyvin yksinkertainen loppujen lopuksi. Turku. Miten kummasti se kaupunki on leimannut tätä blogia alkumetreistä lähtien. Heti ensimmäisessä päivityksessä luon Turku-tunnelmia, ja vaikka suhteeni kyseiseen kaupunkiin on aina ollut hieman nihkeäpintainen, se on kuitenkin ollut jossain kumman mielessä läsnä aina niissäkin päivityksissä, joissa ei oikeasti ole. Havaitsin asian vasta tänä syksynä. Ajattelin, että Silmänkääntövankila, jos ei sen kirjoittaja toivottavasti sentään, on jotenkin niin Turkuun pesiytynyt, ettei se voisi toimia muualla. Tunne oli vahva. En halunnut Silmänkääntövankilan muuttuvan väkinäiseksi, en halunnut sen elelevän letkuissa, hampaat irvessä yrittävän joko a) jatkaa sellaisenaan tai b) muuttua erilaiseksi. Vaihtoehdot olivat siis vähissä, ja tein kuten aina teen, hätiköin ratkaisun, joka osoittautui huonoksi, ja jota en siis pitänyt. Ei tässä iässä enää uusia blogeja aloitella, onhan se selvä. Näillä korteilla mennään, ja mikäs on mennessä kun on ne itse pakan pohjalta jakanut.

Joten siksi Silmis jäi henkiin. Ja taitaa voida ihan hyvinkin, peijoona vieköön.

Tepastelin tuossa päivänä muutamana jo viimeksikin mainitsemani monumentin luokse. Tai alunpitäen olin tyttären kanssa sunnuntaiulkoilemassa, ja kun jalkapallon potkiminen lehtien liukastaman kallion pinnalla läheisessä leikkipuistossa alkoi käydä iskän kunnon päälle, ehdotin puuskuttaen että ottaisimme lähikontaktia välillä myös henkiseen kulttuuriin. Tämähän tytölle sopi, joten osoitin suunnaksi puiden takaa pilkistelevän rykelmän epämääräisiä putkia. Puisto oli sangen kaunis, syksyn värit kirkkaat ja taivaalta tuli pikemminkin kosteutta kuin vettä, aurinko ei paistanut mutta värit olivat sillä tavalla syvät kuin olisivat juuri siihen sipaistut pensselillä, johon maalia oli kaapaistu ronskimmalla otteella. Pysähdyimme putkien eteen katsomaan niitä. Ne näyttivät meistä kummastakin oudoilta, mutta tekivät toki allekirjoittaneeseen lievähkön Stendhal-vaikutuksen kun sain todeta tämänkin teoksen olevan ihan tosissaan olemassa eikä vain kirjojen kuvissa. Mitäköhän tästä kaupungista vielä löytyykään, oijoi. Pienempi tuo monumentti kyllä oli kuin olin kuvitellut, mutta toisaalta olenkin kuvitellut sitä lapsesta asti. Aloin ottaa kuvia ja kuulin ääniä. Käännyin ympäri, ja meitä kohti purkautui turistibussillinen japanilaisia, joista jokapahisella kamera kädessä. Ahdistuimme kahdessa sukupolvessa ja aloimme väistää merta kohti viettävää kalliota pitkin, mutta karkeasti arvioiden sataan kuvaan silti ikuistuimme. On siinä nipponeilla eksotiikkaa sitten taas.

Myös se Töölön kirjaston edustalla oleva patsas on minulle lapsuudessa intohimoisesti selaamistani veistotaidekirjoista tuttu, mutta elämän myllerrys on ollut sellaista, etten enää tekijän nimeä saa päähäni. Varmasti vielä parisen vuotta sitten se olisi muistunut kuin apteekin hyllyltä, tai tiskin alta häveliäästi vähintään.

Asun nyt kolmatta päivää Helsingissä. Niin, minä joka en vielä viisi vuotta sitten tiennyt pääkaupungista mitään. Voi elämän syys. Nyt olen nähnyt Sibelius-monumentin livenä ja olen ihan että ooh.

Yritykseni soluttautua uuteen naapurustoon ei kuitenkaan ole tuottanut toivottua tulosta. Kenties slangi-intonaationi ei ole vielä täydellinen, ehkä hiuksissani harottaa Turku vielä. "Tuukkonä Töölöstä, juokkonä piimee" ei ainakaan, näin olen päätellyt, ole paras tapa avata keskustelua Alepassa. Kamala miten huumorintajuttomia maahanmuuttajat ovat välillä.

Hah, huijasin. Minä olen sopeutunut ihan kivasti. Welhotin itseni kaapeliverkkoon, juttelen naapureille rapussa ja laavalamppunikin näkyy Mannerheimintielle jos oikeassa kohtaa tihrustaa ja on hyvä näkö.

Tästä eteenpäin tämä blogi on silkkaa stadismia.

Selkärangattomuus on paheistani pienin ja silti sekin tunkee ruman kuononsa esiin kun sitä vähiten kaipaan. Olin vakaasti päättänyt edellisen päivityksen olevan Silmänkääntövankilan Final Closure!, ja tässä sitä taas mennään. Säälitän itseäni ja naapurin mummoa. Koin kummallista sanomisen tarvetta eilen, ja koska en milloinkaan sano asioita ajallaan, suoraan, niiden kohteelle tai oikein, liiskantuvat ne sitten joskus tekstiksi tänne. Mitäpä siitä, että täältä niitä ei löydä kuin ken lienee, te binääriset hahmot ja pikselöidyt kasvokuvat, te siellä jotka vihaatte ja rakastatte ja etenette jokapäiväistä polkuanne kohti vääjäämätöntä; en voi tietää onko teitä olemassa, ja silti, siltikin... Jokin teissä. Hahmoja. Meistä jokainen haarautuu miljooniksi, jälkemme puuroutuvat ja taakse mennessä ne liittyvät toisiinsa, me palaamme pisteisiin. Jossain kaukana jokin kaunis, pieni ja sykkivä. Valo on kaunis, lohduttava. Valossa ihminen ei pelkää.

Mutta pimeys tietenkin. Ja se mitä minun oli tarkoitus sanoa, on taas kryptattu jonnekin ihopoimujen kuivahtaneisiin kätköihin. Voi luoja tätäkin elämää. Jokainen kahvikupillinen voi olla viimeinen. Istuin takaoven portaalla, kuuntelin pensaikon takaa käytyä keskustelua, jossa naapurin ovelle jumiutunut perheenäiti jutteli kaltaisensa kanssa ja edellämainitun lahkeessa roikkui lapsi kärttäen äidiltään: "Kato taivaalle! Kato taivaalle!". Minä katsoin, enkä pimeässä nähnyt kuin tähdet. On sekin sentään. Olen oudosti hetkissä kiinni. Kymmenen vuotta hetkiä, puhalsin ne savuna iltataivaalle ja sisällä kahvi oli sillä välin valmistunut. Piirtäisin seinään viivan jokaisesta ystävästä, jonka en halua katoavan ja mietin olenko vielä koskaan ollut mistään niin varma kuin siitä että olen tällä hetkellä epävarmempi kuin milloinkaan aiemmin elämässäni.

Jospas taas poistuisin.

Nappulana pelailin paljon tietokonepelejä. Ajattelua vaativista en juuri välittänyt, pidin niistä, joissa mentiin pää edellä päin vastuksia, enkä kyllä niissäkään yleensä edennyt pitkälle. Ei se haitannut. Tavoitteeni ei koskaan ollut pelin loppuun pääseminen, ei edes huipputuloksen nakuttaminen pistelaskuriin. En oikeastaan, nyt kun mietin, tiedä mikä minua peleissä viehätti, koska en kokenut niitä ylitettävinä haasteina. Suhtautumiseni tietokonepeleihin konkretisoitui tasonloppuhirviöissä. Minä vihasin niitä. En ymmärtänyt niiden tarkoitusta. Ne katkaisivat hyvin etenevän pelin. Aina kun olin päässyt tarpeeksi pitkälle, tuli vastaan jokin hirveän suuri ja hirveän voimakas, joka päihitti minut järjestään. En ikinä mahtanut mitään tasonloppuhirviöille, ja lopulta, peli kuin peli, tuntui että sellainen jonkin nurkan takaa raahautui esiin. Ja minä yritin ja yritin.

Aina se sama, aina se viimeinen ylipääsemätön vastus voitettavana. Aikaraja lähestyi hermostuttavasti nollaa ja lisäelämät oli tuhlattu kaikki.

Game over.



"Good morning, and in case I don't see ya, good afternoon, good evening, and good night!"

(Truman Burbank)

Istuin viikonloppuna tyttären kanssa sohvalla, luin hänelle kuvakirjan ja sen päätyttyä hän alkoi kertoa minulle tarinaa. Katsoen kirjaa, kuin olisi siitä vuorostaan minulle lukenut. Yllättäen tarina kertoi meidän kissastamme Rasmuksesta, joka heinäkuussa katosi, ja joka ei muutamista lähiseudun havainnoista huolimatta ole palannut luoksemme.

Tarinassa Rasmus oli eksynyt metsään. Sitä ajoivat takaa vuoron perään kaikki metsän eläimet, isoista pieniin, ja kaikilta niiltä Rasmus aina lopulta pääsi pakoon ja meni piiloon yhä syvemmälle metsään. Lopuksi Rasmus meni siilin pesään turvaan. Tarina oli kauniisti kerrottu ja hyvin visuaalinen. Siitä huokui syvä luottamus siihen, että Rasmus selviää. Jos tytär olisi siinä kohdin kääntynyt ympäri, hän olisi nähnyt isän poskella kyyneleen. Mutta kysyttäessäkään ei isä olisi tiennyt, johtuiko kyynel siitä miten kovasti hän kaipasi Rasmusta, vai siitä, miten hienosti alle kolmevuotias osasi kissan katoamisen itselleen selittää.

Ellei syynä sitten ollut vain se hetki. Ehkä se tosiaan oli vain yksi niistä hetkistä.

Pienet olennot, minunkin vastuulleni maailmaan heitetyt. Rutistin sylissäni istuvaa lujemmin ettei se sentään koskaan ekyisi.

Kaikkine vikoineen ja paheineen hän heittäytyy yleisönsä eteen. Erityisemmin laittautumatta hän on saapunut, sen näkevät kaikki, että hän on kerta kaikkisen valmistautumaton ja jopa yllätetty, sekin on selvää. Hän on juonut vuorokauden aikana pannullisen kahvia, puolisentoista jos tarkkoja ollaan, mutta polttanut sentään vain nelisen tupakkaa auringonlaskun kahta puolta katsellen. Onkohan hän pois tolaltaan? Kenties. Hänen hiuksensa törröttävät tuoden mieleen Pelle Hermannin, hänen takapihallaan mätänevät omenat ja päästäiset. Ennen kuin naapurit heräsivät, hän hiippaili pihan hiekkalaatikolla. Keräili leluja juuttikankaiseen kassiin, kantoi kassin hilseilevälle puutarhatuolille odottamaan seuraava käyttökertaa. Ja kaikesta huolimatta hän ei saanut itseään auki: solmussa. Miespaha, polunposkeen viskottu. Tyhjäkumisella pyörällä hän nitisteli keskustaan, joutui Kelan söpöimmän tytön tiskille ja hikoillen änkytti asiansa. "Kun, anteeks." Hän poistui ja jätti ojennetun kaavakkeen ottamatta. Palatessaan hän oli itsevarmempi, sortui silti kaupassa lohtuherkkuihin. Puhelin ei soinut. Hän arvioi tilannettaan, laski rahojaan ja asioitaan. Laski kuluneita päiviä, viikkoja, kuukausiakin. Hän lämmitti mikrossa tonnikalakastikkeen ja syödessään luki toissapäiväisen lehden uudestaan.


"Umpisolmumiehen päivä alkoi nähtävästi
kuten aiemmatkin aamut, eli melko ikävästi..."

(Tohtori Orff & herra Dalcroze: Umpisolmumies)

Ennen vanhaan oli leikki nimeltä 'Silmät'. Sen jälkeen kun oli menty piiriin pirtin lattialle, otettiin vierustovereita käsistä kiinni. Sitten alettiin heilua ja keinua musiikin tahdissa. Sitä soittivat pelimannit, jollaiset olivat siihen aikaan suosiossa. Lattialla oli olkia ja tuoleja. Toisinaan kävi niin, että jostain putosi kynttilä, joka poltti koko pirtin maan tasalle. Savun sattuessa silmiin juostiin ulos koko lauma, minä lapsista nuorimpana. Ulkona oli pimeää ja kirvelevin silmin katsottuna täysikuu näytti virnistelevän tähtien täplittämällä pakkastaivaalla. Silloin oli suuri itku ja parku. Vanhemmat olivat metsällä ja sillä välin olivat lapset polttaneet pirtin. Yhden lapsista nimi oli Olli. Hänellä oli tuuheat vaaleat hiukset ja nokitahra nenän päässä, joka ei lähtenyt millään pois. Ollista tuli myöhemmin merkittävä lääketieteellinen tutkija, osa muistakin lapsista kasvoi aikuiseksi. Vanhetessaan Olli kävi aina vaan vieraantuneemmaksi. Hän kehitteli mielikuvitusmaailman ja mielikuvitusystäviä. Sitten hänen vaimonsakin lähti. Myöhemmin kuulin että vaimo oli muuttanut Indonesiaan, jossa hänellä oli pieni matkamuistojen vientiä harjoittava firma. Hän olisi kuulemma halunnut lähettää minulle kortin kun täytin tasavuosia, mutta hän oli saanut käärmeenpureman ja melkein kuollut. Siitä oli paikallisessa lehdessäkin, mutta indonesialaiset lehdet eivät täällä ilmesty. Olli ei silloin enää muistanut hänellä vaimoa olleenkaan. Hän istui nojatuolissaan ja kertoi miten oftalmologia oli hänen pitkän uransa aikana kehittynyt. Ihmisen silmän vikoja ja sairauksia osattiin Ollin mukaan hoitaa paremmin kuin kuin vielä hänen lapsuudessaan oli kukaan uskaltanut kuvitellakaan. Ollin asunnossa soi aina blues. Hän nukahti kesken puheensa istualleen ja minä jäin tuijottamaan hänen nokitahraansa, joka oli hieman haalistunut mutta edelleen siinä. Televisiosta tuli uutislähetys Indonesiasta. Ajattelin kuinka hassusti maailman palaset sopivat yhteen. Kävelin kotiinpäin paksujen lumihiutaleiden tupsahdellessa. Aamu oli pitkällä ja Olli oli pitänyt minua hereillä läpi yön keittämällä kahvia määrän, joka olisi riittänyt suvulle. Kun Olli puhui, näin liekkien heijastuvan hänen silmistään. Ne valaisivat koko pienen lumisen mäennyppylän vuosikymmeniä sitten. Ylhäällä oli täysikuu, alhaalla pakkanen ja hätä. Siihen aikaan eivät uutiset kulkeneet niin kuin nyt. Naapurissakaan ei tiedetty että lapset olivat pirtin polttaneet. Metsässä vanhemmat olivat nähneet puiden keskellä hehkuvat silmät. Siitä he tiesivät että kotona oli taas 'Silmiä' leikitty. Ikkunan takaa kuului kolme koputusta vähän ennen kuin musiikki alkoi. Alakerrassa nukkui isoisä. Häntä ei ehditty herättämään, ja toinen pelimanneistakin jäi. Olli ehti ensimmäisenä ulos.

Elämässä on paljon pieniä asioita ja vähän suuria. Ja on tosia ja valheita, ja on tunnetta ja ikävää, hiljaisuutta ja paljon ääntä. Jos pysähtyy, voi kohinan takaa kuulla sanoja: "Sinä hukutat kaiken tuohon ääneen."

Syy ja seuraus, lopulta nekin ovat vain sanoja, omaan ikäväänsä kadonneita, taustameluun. Mistä kumpusi se luottamus, jota kerran tunsimme? Se varmuus että on pysähtynyt jonkin todellisen ääreen.

Silti, kaiken jälkeen - -

Toivon että olet minua tarkasti kuunnellut.

Kun olen laskenut kolmeen, voit avata silmäsi. Näet huoneen josta minä olen poistunut.

Kuvissa näkyy virheitä. Hiljaisia muutoksia todellisuuden väripinnassa, ehkä tyhjiä tiloja, vapaita tulkinnoille ja asetettaville merkityksille. Ja millaisissa kuvissa! Millaisessa määrässä valokuvia, olen viikon aikana arkistoinut tuhansia pysäytettyjä hetkiä, en käytä sanaa "vangittuja", koska se on jokseenkin sairas klisee, liikaa käytetty, typerä, minä vihaan sitä sanaa kun puhutaan valokuvista. Kuva vapauttaa hetket siitä unohdukseen syöksyvästä koskesta jota ajaksikin kutsutaan, ja kukas nyt on kliseinen! Helvetin säälittävää.

"Believe in me, and you will be, like, totally saved."

Mutta nämä ovat kevyitä päiviä mutta nämä ovat kevyitä elämiä, minä tapan vain aikaa en eläimiä lepo

lepo

Ole ettet. ja

Minulla on ymmärrys ja halu ymmärtää. Halu tulla ymmärretyksi ja kohde. Tästä päivästä tuli lopulta hyvä päivä. Keskeinen. Mitä minä juuri tällä hetkellä haluaisin sitä ei saa sanoa ääneen mutta sinä tiedät sen kyllä.

Niin, arvaa ett

kun m

s

Minulle on hirveän oleellinen seuraava numero: "3".

Kyllä sinä senkin tiedät.